Koronarokotteiden myötä meillä on lopultakin jonkinlainen aikataulu yhteiskuntiemme avautumiselle. Siihen menee eri arvioiden mukaan puolesta vuodesta kahteen vuotta, ainakin sillä rajallisella tietämyksellä mitä meillä nyt on. Nyt huomio on alkanut siirtyä kriisistä sen jälkeiseen aikaan. Minkälainen maailma nousee pandemian jälkeen? Miten alamme toimia? Mitä on enemmän, mitä vähemmän? Mitä paineita on syntynyt, mikä purkautuu, millä voimalla ja mihin? Tämä on ensimmäisen osa kirjoitussarjasta, joka käsittelee muutoksia pandemian jälkeisessä maailmassa.
Kaiken inhimillisen korona-ahdistuksen keskellä suhteemme tulevaisuuteen muuttuu. Tulevaisuus pandemian jälkeen näyttäytyy yhä useammalle kartoittamattomana maastona, ei enää paluuna paluuna paranneltuun eiliseen. Odotustemme ohtoajatus on, että korona-pandemia on piste, jonka jälkeen raiteiden suunta ei ole ennalta määrätty. Pandemian nähdäään eräänlaisena ortodoksioiden ajan loppuna, ja niin myös pandemian jälkeisen ajan jopa radikaalisti nykyisestä eroavana.
Korona-kriisi on voitu tulkita joko uuden ajan ja yhteiskuntasopimuksen alkuna, lopullisena merkkinä tähänastisen toiminnan (tehoeläintuotanto, globaalit tuotantoketjut, ihmisten vapaa liikkuvuus, protektionismi, jne..) tuhoisuudesta tai avautuvana tilana uusille, nouseville ratkaisuille (kaikki digitaalinen, uusiutuva energia, ulkoilullinen elämäntapa). Nämä ajatukset tai toiveet ovat koskettaneet meistä valtaosaa. Kyselytutkimukset toisensa jälkeen kertovat, että ihmiset eivät halua palata normaaliin.
Tällainen tulevaisuuden arvailu osana päivittäisiä keskusteluja on varmasti terapeuttista. Pystymme tuomaan tilanteen raskauden ja kurjuuden päivittelyyn jotain jännittävää ja luomaan surullisen monotoniseen korona-grindiin odotusta ja väriä.
Ei siis ihme, että eletään ennustamisen kulta-aikaa. Ennusteista voi nähdä kolme päälinjaa, kolme tapaa nähdä tulevaisuus: 1. voittajien ja häviäjien veikkaaminen, 2. tulevan laman kaaren kuvaukset ja 3. uuden yhteiskuntamallin nimeäminen.
Ehdottomasti suosituin näkymä on arvata mikä voisi palata “normaaliin” ja mikä taas ei, toisin sanoen tulevien voittajien ja häviäjien veikkaaminen. Palaako työmatkat? Turismi? Toimistot? Vähittäiskauppa? Ammattiurheilu? Uskonnolliset tapahtumat? Koulutus? Yliopistot? Kaupunkien vetovoima? Tässä näkymässä maailma palastellaan sektoreihin ja pohditaan mitä näissä karsinnoissa tapahtuu, tai oikeammin: palaako niissä normaali vai onko sektori ongelmissa.
Toinen suosittu tapa tulkita pandemian jälkeistä aikaa on tulevan taloussuhdanteen kehityskaaren tunnistelu eli ennustaa miten tuleva lama ja siitä nousu eroavat viime vuosikymmenten talouskehityksen trendeistä. Tämä on jo hieman valveutuneempi tapa nähdä maailma: Siinä pistetään sektorit yhteen ja mietitään mikä niiden summa on, suurempi vai pienempi kuin ennen? Kuinka pitkään talous pysyy kehnona? Mihin aiemmista lamoista sitä voisi verrata? Syitä haetaan tutuista osoitteista: kuluttajien tunteista, julkisista investoinneista, uusien yritysten perustamistahdista ja innovaatioista. Myös kasvun paluun muotoa seikkaillaan; tuleeko v, w, u tai jokin monimutkaisempi käyrä?
Siinä missä kaksi ensimmäistä ovat yksiulotteisia, kolmas tapa on jo aika rikas tapa ymmärtää tulevaisuus. Siinä myönnetään, että muutokset saattavat kasaantuessaan muuttaa maailmaa ihan oikeasti ja suurestikin, aiheuttaen siirtymän pois aiemman kehityksen uralta. Tälle tavalle ymmärtää maailma on leimallista nähdä se (uusien) käsitteellisten mallien kautta. Toisille nyt palaa “mutualistinen yhteiskunta”, toisille digijättien hallitsema yhteiskunta, toisille autoritäärinen kontrolliyhteiskunta ja toisille kestävämpi kapitalismi, toisille vahvan keskiluokan yhteiskunta, toisille Green dealistä syntyvä kestävä yhteiskunta. Yhtä kaikki tämä näkymä päätyy veikkaamaan sitä mikä malli nousee korona-pandemian jälkeen. Se rinnastaa pandemian maailmansotiin, joiden jälkeen uusia yhteiskuntamalleja, fasismia, sosialismia, kapitalismia ja hyvinvointivaltiota suunniteltiin ja toteutettiin suunnitelmien mukaisesti.
Mitä näillä näkökulmilla on yhteistä? Toki niitä voisi kritisoida siitä, että ne ovat osittaisia, erittäin rajattuja näkemyksiä, jotka keskittyvät vain siihen mitä jo tiedämme. Ne katsovat maailmaa avaimenreiästä ja arvaavat siitä mitä millekin sektorille käy, miten talous heiluu ja tai mikä malli tästä nyt nousee.
Silti ne kaikki pyrkivät perustelemaan itsensä evidenssillä ja analyysillä. Tilanteessa, joka on vähintäänkin eriskummallinen tämä vaikuttaa epätoivoiselta. Jos ihan rehellisiä ollaan, . On vaikea löytää dataa ja tehdä aukotonta analyysiä esimerkiksi sille, että onko kapitalismia pohjattomassa kriisissä, minkä muotoinen talouden käyrä tässä on edessä tai palavatko työlentomatkat entiselleen.
Siksi tulevaisuuden ennustaminen ei onnistu tässä(kään) tilanteessa: Hyvä analyysi auttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta on aina kuva historiasta. Tarve hakea vastauksia tuntemattomasta tulevaisuudesta korostuu tällaisessa kriisissä, joka katalysoi ja kiihdyttää yllättäviäkin ja perustavanlaatuisia muutoksia.
Siksi ei on aivan perusteltua, että kaikki paikat alkavat täyttyä ajatuksesta, että nyt pitää pitää pystyä analyysin sijaan kuvittelemaan asiat uusiksi.
Miksi nämä edellä mainitut tavat katsoa tulevaisuuteen ovat mielestämme nyt huonoja? Siksi, että niissä nojataan taakse ja veikataan mitä voisi tapahtua. Tuleva todellisuus on aina erilainen ja aina monimuotoisempi kuin menneen data kautta heijastettu kuva siitä. Osaamme yhdistellä suuria datamassoja ja hyödyntää tekoälyä niiden analysoinnissa nyt ennennäkemättömällä tavalla. Mutta tällaisissa poikkeustilanteissa big data -pohjaiset super-ennusteet ovat heikkoja: maailma on monisyinen ja loputtoman ristikkäin kytkeytynyt emmekä tiedä, minkä datan pohjalle ennusteita rakentaa, koska niin moni asia on uusi. Näin tilanne luo tilaa helpoille heuristiikoille, joita yllä kuvasimme.
Silti on tärkeä ymmärtää, että suuret murrokset lähtevät aina poikkeus- ja kriisitilanteista. Jos aiomme muuttaa laajemmin suuntaa yhteiskunnassa, ei tätä tilannetta ole syytä hukata. Ei kannata ajatella, että alkaa suoraan mitään uutta, tai että voisimme palata vanhojen suunnitelmien toteuttamisen vaan etsiä aktiivisesti keinoja, joilla nyt hyödynnetään mahdollisuus muutokseen. Siksi edessämme oleva muutos ei ole jonkin sektorin kuolema, lama tai edes uudenlaisen kapitalismin nousu. Se on vain sitä mitä siitä tehdään.
Tällaisessa tilanteessa ei ole hyödyllistä, eikä edes eettisesti oikein, ottaa mukavaa asentoa ja alkaa veikkailla tulevaa. Tämä ei ole kisa, jossa veikataan oikeaa hevosta. Tässä on kaikki pelissä. Silti silmät suljettuinakaan ei voi mennä, eli ainoiksi tietoisiksi mahdollisuuksiksi nousevat kyky päättää kiskojen uudesta suunnasta, kuvitella ja kokeilla.
Demos Helsinki on kehittänyt menetelmiä ja verkostoja näihin kolmeen asiaan – suunnan hakemiseen ja siitä päättämiseen, kuvitteluun sekä kokeiluihin – jo yli viidentoista vuoden ajan. Olemme kenties uineet vastavirtaan, kun muualla on lupailtu dataohjautuvan maailman ohjautuvan itsestään eteenpäin ja data-massojen tarjoavan ennusteita tästä.
Nyt, keskellä aikamme suurinta epäjatkuvuuskohtaa, on erityinen tarve rakentaa uutta suhdetta tulevaisuutta. Siksi haluamme varmistaa yhdessä kaupunkien, järjestöjen, ministeriöiden, yritysten ja muiden muutoksentekijöiden kanssa, että emme yhteiskuntana hukkaa käsillä olevaa hyvää tilaisuutta suunnata asioita uudelleen.
Autamme teitä mielellään niiden käytössä ja tuemme yhteisellä matkalla kohti kuvittelematonta ja tuntematonta. Viidentoista vuoden kokemusten pohjalta kehitetyt palvelut ja menetelmät, auttavat käsittelemään ja ymmärtämään tulevaisuutta, määrittelemään organisaatioiden strategista asemaa suhteessa muutokseen sekä kuvittelemaan ja kokeilemaan tapoja toimia uudessa, muuttuvassa ympäristössä. Uskomme, että tämä yhdistelmä ennakointia, neuvonantoa, kokeiluja ja rohkeaa kuvittelua on toimivin tapa kehittyä tässä murroksellisessa ajassa. Ota yhteyttä ja kysy lisää ratkaisuistamme: Henrik Suikkanen, henrik.suikkanen@demoshelsinki.fi, +358 44 322 2632
Otsikkokuva: Gratisography