Kaisa Schmidt-Thomé kirjoittaa mökeistä, luksuksesta ja suomalaisesta tilankäytöstä. Kuinka luksus voisi toteutua myös tiiviisti rakennetussa ympäristössä?
Suomessa tilaa on yltäkylläisesti. Sen muistaa viimeistään vaihtaessaan maisemaa kaupungista kesämökille.
Pohjois-Karjalassa asuu keskimäärin yhdeksän asukasta neliökilometrillä. Vertailun vuoksi: koko Alankomaiden pinta-ala on Pohjois-Karjalaan verrattuna kaksinkertainen, mutta väestö satakertainen.
Mittakaava ei tule yllätyksenä sukumme pohjoiskarjalaisella mökillä. Kävelymatkaa lähimpään mökkinaapuriin tulee puoli kilometriä. Ihanaa luksusta – vai onko?
Pohdin tekstissä kolmea kysymystä:
1. Onko suomalainen mökkielämä luksusta, ja mitä luksus ylipäätään on?
2. Onko suomalainen tilankäyttö täyttä hassausta?
3. Miten ”kesämökkimäistä” luksusta saisi tuotua myös tiheästi rakennettavaan kaupunkiympäristöön?
Luksus on suhteellista
Näillä raukoilla rajoilla, ei enää montaa kymmentä kilometriä Nälkämaalta, nautiskelen täysin siemauksin kesälomastani. Globaalissa katsannossa tunnen itseni etuoikeutetuksi: sattumien summana perheelleni on suotu täältä palanen paratiisia. Suomalaisten mökkikantaan verrattuna meidän mökkiniememme lienee hyvää keskitasoa. Sijainti kaukana kotoa ei harmita liikaa, kun paikkakunnalla on sukujuuria ja mukavaa serkkuseuraa. Onko tämä siis luksusta?
Luksus on ylellisyyttä, ei ”pelkkää” korkeaa laatua ja siitä maksettavaa hintaa. Luksukseen liittyy symboliikkaa ja sosiaalista erottautumista. Myös harvinaisuudella on keskeinen asema luksuksen tulkinnassa. Linda Turunen on väitöskirjassaan tarkastellut luksuksen tulkintaan vaikuttavia elementtejä: koettu ainutlaatuisuus, aitous, kontekstikeskeisyys sekä kuluttamisen kautta syntynyt käsitys laajennetusta tuotteesta (Turunen 2015).
Koettu ainutlaatuisuus resonoi kyllä: Tällaiseen niemeen olisi nykyään vaikea päästä käsiksi, ja sukutilalta siirretyt vanhat rakennukset ovat uniikkeja. Turunen puhuu myös käyttötilanteiden merkityksestä. Mieleeni tulee se, että käymme täällä usein vain kerran kesässä, sillä suhteellisen harvassa ovat ne päivät, jolloin työssäkäyvänä voi olla kaukana kollegoista ja yhteistyökumppaneista. Jos nautiskelemme melkein kaikki arvokkaat kesälomapäivämme tällä kulmakunnalla, fiilis luksuksesta vahvistuu.
Aitous – ei epäilystäkään. Mökkimme ei ole halpa kopio jostakin, vaan rakentajaporukan yhteisen pähkäilyn ja hikoilun tuloksena syntynyt luomus. Se on läpikotaisin kiinni kimppamökkiä käyttäneiden perheiden vaiheissa. Mökkiläisiä tutkimalla voisi kirjoittaa väitöskirjan toisen maailmansodan jälkeisestä Suomesta, elinkeinorakenteen muutoksesta, modernisaatiosta ja sosiaalisesta noususta. Kirja tunnistaisi myös niitä jännitteitä, joita ylisukupolvisen kimppamökin tarinankirjoitukseen liittyy. Toisille on ollut tärkeää romantisoida tätä erämaaniemeä – esimerkiksi suhtautua nihkeästi mökin sähköistykseen – kun toisille niemen on pitänyt olla monifunktionaalinen puuhamaa, jossa infran tehtävä on säästää aikaa johonkin tärkeämpään.
Kontekstikeskeisyys viittaa Turusella siihen, että suhtautuminen materiaan on muuttumassa. Yltäkylläisyyden keskellä eläneillä luksuksesta tulee kokemuksellisempaa; luksus irtautuu fyysisistä ominaisuuksista. Mökillämme tämä väite tuntuu vähän ristiriitaiselta. Mökin taialla on läheinen yhteys juuri näihin fyysisiin puitteisiin, jotka päiviemme kulkua ehdollistavat. Toisaalta esimerkiksi saunapuiden pilkkominenkin on joillekin nimenomaan kokemuksellinen juttu. Tämä materiaalisuus-kokemuksellisuus-erottelu ei siis vaikuta oikein toimivalta mökkiperspektiivistä.
Yltäkylläisyyden keskellä eläneillä luksuksesta tulee kokemuksellisempaa; luksus irtautuu fyysisistä ominaisuuksista.
Käytön ja kulutuskokemuksen myötä syntyy ymmärrys laajennetusta tuotteesta, kuvailee Turunen. Ostotilanteessa saadun luksuksen tunteen kylkeen tulee oma aktiivinen roolimme luksusarvon tuottamisessa. Kesämökiltä käsin tuotepuhe kuulostaa kaukaiselta. Mökkiluksus ei todellakaan ole joku simppeli brändikysymys, vaan käsitys ylellisyydestä on omissa käsissämme. Käyttöön ja kokemukseen liittyen korostaisin ennemmin luksustulkintojen muuttumista elämänkaaren eri vaiheissa.
Pyysin kanssalomailijoitakin miettimään luksuksen määritelmää. Yhdelle luksus oli jotain, mikä ei ole välttämätöntä, mutta pikemminkin kiva lisä, esimerkiksi maisemapöydän ääreen katettu aamiainen. Nuorimman vastaajan esimerkeissä korostuivat mieleisten juttujen helppo saavutettavuus ja tekemisen vapaus. Mökillä voi mennä uimaan milloin vain, ja aitan takana saa käydä vapaasti metsäpissillä. Aikuisseurasta luksuksen määritelmäksi nousi tavanomaisesta poikkeaminen mielihyvän saamiseksi; mökillä vaikkapa ylipitkät yöunet.
Puolen miljoonan mökin maassa kaikki suomalaiset saataisiin saunotettua parissa vuorossa.
Luksuspuhe voi kertoa siitä, mistä on puute ja mistä ”vain” unelmoidaan. Luksustutkija Lammi nosti YLE:n artikkelissa esiin myös luksuksen ja pröystäilyn yhteydet. Hallitsijat ja muut yläluokan jäsenet ovat aina käyttäneet luksusta erottuakseen rahvaasta. Varallisuuden korostamista ei kuitenkaan Pohjoismaissa ole pidetty arvossa vaan turhana, jopa synnillisenä koreiluna, Lammi muistuttaa. Mökkielämä ja pröystäily eivät oikein tunnu kuuluvan samaan kuvaan. Vai onko täällä jotain millä pröystäillä? Tilaa täällä kyllä on, varsinkin ulkotilaa. Järven rantaa, avointa taivasta, puhdasta ilmaa ja hiljaisuutta riittää kaikille. Valtavasti on myös laudeneliöitä. Puolen miljoonan mökin maassa kaikki suomalaiset saataisiin saunotettua parissa vuorossa.
Tila on kortilla, joten satsataan siihen
Jos on asunut tai oleillut riittävän pitkään tiheän asutuksen maissa, suomalainen tilankäyttö saattaa vaikuttaa suorastaan tilan hassaamiselta. Esimerkiksi Hollannissa koko maa on läpikotaisin kaavoituksen piirissä, vapausasteita on virallisesti vähän, ja tilankäyttö on jatkuvaa neuvottelua. Tiiviisti rakennettujen kaupunkialueiden väliin jäävä maasto ei ole kasvavien kaupunkien tilareservi vaan intensiivisessä maatalouskäytössä. Päivittäinen arkiliikkuminen on ihmispaljoudesta toiseen siirtymistä. Luonnon virkaa voi monena päivänä putkeen tehdä yksin pyöräreittisi varrella vallitseva sää, ja luontomaisemasta käy julkisen ulkotilan kattona toimiva taivas. Toki kulkunsa voi suunnata viheralueille ihan varta vasten, mutta on hyvin epätodennäköistä, että olet siitä nautiskelemassa ihan omin päin.
Miten jokainen ympäristöä muokkaava rakentaminen kantaisi kortensa laadukkaan tilan tuottamiseen?
Hollantiin suuntautuneilla ekskursioilla olemme tästä osallistujien kanssa muutamaan otteeseen puhuneet. Alkuvuodesta haimme Rakli ry:n kanssa inspiraatiota suunnittelulainsäädännön ja -kulttuurin uudistamiseen Suomessa. Toukokuun lopussa etsimme Kuntasäätiön kanssa kiinnostavia käytäntöjä, joilla tuotettaisiin meille parempaa urbanismia. Retkien yhteinen nimittäjä – näin jälkikäteen ajatellen – on julkisen tilan käyttö. Se, mikä Suomessa tuntuu välillä pelkistyvän Y-tonttien rajaamiseen (julkisen hallinnon ja julkisten palvelujen rakennuksille), voisi olla paljon laajempi kaupunkikehittämiseen liittyvä keskustelunaihe. Miten jokainen ympäristöä muokkaava rakentaminen kantaisi kortensa laadukkaan tilan tuottamiseen? Miten jokainen hanke kasvattaisi luksuksen tuntua olematta ulossulkeva? Miten rakennetussa ympäristössä saisi enemmän tavanomaisesta poikkeavia mielihyvän kokemuksia?
Hassausta vastaan hollantilaisittain
Vaikka meillä tuntuisi olevan yllin kyllin tilaa, meillä ei ole varaa käyttää sitä tuhlailevasti. Ei edes Suomessa muttei varsinkaan Hollannissa. Hollantilaiset ovat kasvattaneet pinta-alaansa rakentamalla poldereita eli vesialueilta maaksi vallattuja, usein patojen suojelemia alueita. Polderointi on perinteinen osa hollantilaista identiteettiä: jos kaikki eivät osallistu pato- ja pumpputalkoisiin, koko maa hukkuu. Siksi polderointia käytetään myös konsensuksen synomyyminä – tai ainakin sen vaatiman pitkällisen diskuteeraamisen. Meillä perinteinen osa suomalaista identiteettiä on ollut hajarakentaa, selvitä urakasta omin voimin, ja pärjätä yksin. Onko meillä julkisen tilan haltuunotto siksi usein huolimatonta? Olisi hienoa, jos yhden mökkiläisen määritelmä luksuksesta – mieleisten juttujen helppo saavutettavuus ja tekemisen vapaus – voisi aina toteutua myös tiiviisti rakennetussa ympäristössä.
Osa suomalaista identiteettiä on ollut hajarakentaa ja selvitä urakasta omin voimin. Onko julkisen tilan haltuunotto siksi usein huolimatonta?
Tähän yksi hollantilainen vastaus on edetä rakentamisen säätelyä uudistamalla. Vuoden 2021 alusta kaavoissa pyritään keskittymään olennaisten laatutekijöiden turvaamiseen, mutta lukitsematta toteuttamistapaa tarkasti etukäteen. Esimerkiksi uutta lakia Den Haagissa jo ennakoiden soveltavalla Binckhorstin alueella pilottisuunnitelmasta käyvät ilmi tärkeimpien julkisten tilojen sijoittelu (puistokadut, rantojen viherkäytävät, korkeiden tornitalojen vyöhyke) ja muutamat suunnitteluperiaatteet (esim. kutakin asuntoa kohti osoitettava työ- tai liiketilojen neliömäärä) sekä rakennusoikeus. Niiden pohjalta hanketoteuttajat arvioivat, minkälaista kokonaisuutta he voisivat lähteä ehdottamaan alueelle niin, ettei laatutekijöistä tingitä. Luksuksen takaamiseksi pitää siis pystyä asettamaan selkeitä normatiivisia tavoitteita ja etsiä kokeilevalla otteella erilaisia reittejä niiden saavuttamiseksi. Tai ainakin virallinen vastaus voisi kuulua näin.
Toinen hollantilainen vastaus on ottaa luksuksen määrittäminen ja tuottaminen omiin käsiin, melkein kuin mökkimaisemissa! Jos riittävän moni innostuu tekemään mieleistään kaupunkitlaa itse, yhdessä toisten kanssa, yhteistoiminnan tiloista voi tulla kaupunkikeitaita melkein varkain. Näin on käynyt esimerkiksi Amsterdam Noordissa, jossa entisen NDSM-telakan alueella on jo pitkään kuhissut kiinnostavia tilapäiskäyttöjä. Uudempi keidas on teollisuusalueen kanavan varrelle noussut De Ceuvel, josta on tekeillä yhteiskunnallisten yritysten työtilapuisto ja kulttuurihubi, jossa pyritään kohti kiertotaloutta. Tilojen haltuunotto vaikuttaakin suositulta harrastukselta Hollannissa. Ihan virallista lupaa kaikkeen ei aina ole, muttei sitä taideta tarvitakaan, kun nämä kaikki muutkin näköjään ovat jo täällä. Tuolloin luksusta on päästä muovaamaan vähää tilaa yhdessä eikä haalia liikaa tilaa vain omaan käyttöön, hassattavaksi asti.
Kaisa Schmidt-Thomé (TkT, FL) on kaupunkitutkija, joka työskentelee kaupunkien tulevaisuuden parissa Urban Transformations-tiimissä. Kaisan ydinosaamista ovat monitieteinen kaupunkitutkimus, tutkimuksen yhteiskunnallinen vuorovaikutus sekä kaupunkikehittämisen kansainvälinen yhteistyö. Seuraa Kaisaa Twitterissä: @kaisast