Miksi Almedalsveckan oli vuonna 2017 kriisissä?

Heinäkuun alussa järjestetyn Almedalveckanin kuumin puheenaihe oli se, että Almedalsveckanin tähti on laskussa. Pääministeri päätti lähteä kohtaamaan oikeaa kansaa toisaalle ja kriitikkojen mielestä demokratian juhla on kaapattu liikemaailmalle. Miten tämä liittyy edustuksellisen demokratian murrokseen ja mitä Porin SuomiAreenassa pitäisi oppia Almedalenin kriisipuheesta?

Osallistuimme Demos Helsingin porukalla tänä vuonna Visbyn Almedalsveckanilla nyt neljättä perättäistä kertaa. Nämä vuotuiset politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun festivaalit on järjestetty vuodesta 1968 (jolloin silloinen opetusminiseri Olof Palme kiipesi kuorma-auton lavalle puhumaan paikallisille sosiaalidemokraateille) ja vuodesta 1981 tapahtuman rungon ovat muodostaneet peräkkäisinä iltoina pidetyt puoluejohtajien puheet.

Tänä vuonna yksittäisiä tapahtumia oli viikon aikana yli 4000. Toisin kuin vuodesta 2005 järjestetty SuomiAreena (jonka virallisessa ohjelmassa on 170 tilaisuutta), Almedalen ei ole yhden järjestäjän kuratoima kokonaisuus. Kuka tahansa voi vuokrata Visbystä seminaarisalin, sisäpihan tai kadunvarren telttapaikan, organisoida seminaarin ja ilmoittaa sen Almedalenin tapahtumakatalogiin. Tässä mielessä Almedalen ja sen tapahtumien teemat ovat aivan toisella tapaa kuva ruotsalaisessa yhteiskunnassa pinnalla olevista teemoista (ja niiden moninaisuudesta) kuin mitä SuomiAreena suomalaisen yhteiskunnan teemoista. Tapahtumien järjestäjien kirjo ulottuu Googlesta, Expressenistä, Svenskt Näringislivistä, ammattijärjestöistä, maakuntaliitoista ja puolueista eri kokoisiin kansalaisjärjestöihin, yliopistoihin ja pienyrityksiin.

Tämän tapahtumien kirjon keskellä ruotsalaisten on helppo vaalia ajatusta Almedalenista monimuotoisen kansalaiskeskustelun ja demokratian festivaalina ja keskiaikaisen Visbyn katuja eräänlaisena pohjoismaisena versiona antiikin kreikan agorasta. Tai ainakin oli ennen vuotta 2017, vuonna 1 jälkeen Brexitin ja Donald Trumpin vaalivoiton.

Tämän vuoden suurin puheenaihe Almedalenissa oli nimittäin se, että Almedalen on laskussa ja aika on ehkä ajanut siitä ohi. Läsnäolijoiden keskusteluissa toisteltiin havaintoa, että paikalla on silmämääräisestikin arvioituna vähemmän porukkaa kuin ennen. Lehdet julkaisivat vertailuja siitä, miten paljon sekä tapahtuma- että majoitustilojen hinnat ovat Visbyssä Almedalsveckanin viikolla nousseet, minkä seurauksena Almedalenista on tullut yhä leimallisemmin bisnesmaailman ja lobbareiden tapahtuma. Pääministeri Stefan Löfven ilmoitti, ettei pidä tänä vuonna sosiaalidemokraattien puhetta vaan matkustaa sen sijaan tapaamaan oikeaa kansaa Etelä- ja Pohjois-Ruotsin taantuville seuduille.

Koirat haukkuu ja karavaani kulkee, ensi vuonna Almedalen on taas entisellään, ehti useampikin nimekäs ruotsalainen kommentaattori toteamaan viikon aikana. Näin voi olla. On silti turha väittää, etteivät politiikka ja julkinen keskustelu olisi rajussa muutoksessa juuri nyt. Murros heijastuu myös Almedalenin ja SuomiAreenan kaltaisiin tapahtumiin, jotka ovat nojanneet poliitikkojen ja medioiden vahvalle liitolle.

Lehdet, radio ja televisio ovat tarjonneet politiikan tekijöille kanavan näkyvä koko kansalle, politiikka vastaavasti jatkuvan virran sisältöä medioille, ja yhdessä nämä kaksi ovat enemmän tai vähemmän määrittäneet sen, mistä teemoista julkisuudessa puhutaan ja millä pelisäännöillä.

Internet ja sosiaalinen media ovat laittaneet tämän kuvion pirstaleiksi. Tai tarkemmin sanottuna: ne ovat antaneet välineet sille, että erilaisten ihmisten erilaiset kiinnostuksen kohteet ovat päässeet esille ja löytäneet yleisökseen muita samoista asioista kiinnostuneita. Tätä kehitystä on käytännössä mahdotonta pysäyttää. Sen kääntöpuolena on toistaiseksi ollut (valitettavasti) ilmiöitä, joista puhutaan kuplautumisena (ihmiset törmäävät yhä enemmän vain itsensä kanssa samoin ajatteleviin) ja totuuden jälkeisenä aikana (informaatiota on valtavasti enemmän kuin koskaan ennen mutta virheellisen informaation kumoaminen entistä vaikeampaa).

On väistämätöntä, että tässä tilanteessa joku kysyy Almedalenista (ja viimeistään ensi vuonna myös SuomiAreenasta, veikkaisin): ”Mitä nämä tilaisuudet ovat?” Miksi niissä keskustellaan juuri näistä teemoista (eikä jostain muista) ja miksi niissä ovat paikalla juuri nämä ihmiset (eivätkä jotkut muut)?

Silti tällaisia tapahtumia, joissa käydään julkisilla paikoilla kasvotusten keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista teemoista, tarvitaan tulevaisuudessa ennemminkin enemmän kuin vähemmän. Voi olla, että vastauksena ajan muutokseen on näiden Almedalenin ja SuomiAreenan tilaisuuksien perus-konseptin muutos: Mahdollisesti vähemmän perinteistä puhujat lavalla – kuulijat yleisössä asetelmaa, enemmän yhteiskehittämistä kaikkien osallistujien kesken. Enemmän monimuotoisuutta sekä tilaisuuksien järjestäjissä että puhujissa ja heidän taustoissaan. Selkeää patenttiratkaisua tähän ei ole. Toistuvasta järjestettävien tapahtumien on väistämättä uudistuttava jatkuvasti, muuten ne erkaantuvat yleisöstään. Kuten monessa muussakin asiassa, on tässäkin etsittävä uutta kokeilemalla ja ottamalla riskejäkin.